Njet problem, only katastrov
- Kyllä ne lapset pitäisi hoitaa, jos niitä kerta on hankkinut.
Näin minulle sanottiin Kesportissa yhdeksän vuotta sitten, kun hädissäni kyselin vauvan kantokopan perään, jonka olin kadottanut vaaterekkien sekaan.
Vauva löytyi, minä katosin.
Suksien sijaan toin urheilukaupasta kotiin pahan mielen, raskauskilot sulatin hiihtämisen sijaan riutumalla. Syyllisyyden marinoin äitiyden äreässä liemessä, jolla valelin huonoa omaatuntoani. Pysyin monta viikkoa kotona, jossa aina petaamattoman perhepedin sai nähdä vain lähisukulaiset ja ystävät, jotka toivat itsetekemäänsä ruokaa pakkaseen annosrasioihin pakattuna.
Olin vakuuttunut siitä, että on tapahtunut universumin suurin erehdys. Taiteilijaperheeseen oli syntynyt vauva, jonka äiti kadottaa heti, kun poistuu kotoa. Minulle olisi pitänyt antaa uudet lapaset. Haloo universumi, lapaset, ei vauvaa! Tai leivänpaahdin. Leivän voi syödä paahtamatta, jos sattuu paahdin katoamaan ja kummitäti neuloo uudet lapaset kadonneiden tilalle, ei enää kirjoneulotut, mutta kirjavat kuitenkin.
Kysyin itseltäni miten tulisin ikinä selviämään toisesta lapsesta, joka syntyi puolentoista vuoden päästä. Miten jatkan työtä, joka on elämäntapa, identiteetti, pakopaikka, palkinto ja tarkoitus? Miten selitän kanssaeläjille, että on asioita, joita ei valita? Niin kuin lapset. Ne saadaan lahjana. Ja taiteilijuus, joka annetaan kysymättä miten aiot taiteilijuuttasi toteuttaa.
Kolmas vauvani nukkuu esikoisen kantokopassa, jonka kantokahvaan olen sitonut huivin ja huivin jalkaani. Tätä vauvaa en kadota! Jalkaa heiluttamalla kantokopasta tulee keinu, jossa vauva viihtyy ja käteni on vapaat kirjoittamaan esityskäsikirjoitusta. Sisarukset juoksevat serkkunsa kanssa sisähuvipuistossa, jonka kahvion myyjä huikkaa ohimennessään, että ompa ihanan rento meininki. Ja tyytyväinen vauva.
Jos ei näin olisi, ei seuraavaa esitystä ja käsikirjoitusta tulisi. Kiitos universumi!
- Kyllä ne lapset pitäisi hoitaa, jos niitä kerta on hankkinut.
Näin minulle sanottiin Kesportissa yhdeksän vuotta sitten, kun hädissäni kyselin vauvan kantokopan perään, jonka olin kadottanut vaaterekkien sekaan.
Vauva löytyi, minä katosin.
Suksien sijaan toin urheilukaupasta kotiin pahan mielen, raskauskilot sulatin hiihtämisen sijaan riutumalla. Syyllisyyden marinoin äitiyden äreässä liemessä, jolla valelin huonoa omaatuntoani. Pysyin monta viikkoa kotona, jossa aina petaamattoman perhepedin sai nähdä vain lähisukulaiset ja ystävät, jotka toivat itsetekemäänsä ruokaa pakkaseen annosrasioihin pakattuna.
Olin vakuuttunut siitä, että on tapahtunut universumin suurin erehdys. Taiteilijaperheeseen oli syntynyt vauva, jonka äiti kadottaa heti, kun poistuu kotoa. Minulle olisi pitänyt antaa uudet lapaset. Haloo universumi, lapaset, ei vauvaa! Tai leivänpaahdin. Leivän voi syödä paahtamatta, jos sattuu paahdin katoamaan ja kummitäti neuloo uudet lapaset kadonneiden tilalle, ei enää kirjoneulotut, mutta kirjavat kuitenkin.
Kysyin itseltäni miten tulisin ikinä selviämään toisesta lapsesta, joka syntyi puolentoista vuoden päästä. Miten jatkan työtä, joka on elämäntapa, identiteetti, pakopaikka, palkinto ja tarkoitus? Miten selitän kanssaeläjille, että on asioita, joita ei valita? Niin kuin lapset. Ne saadaan lahjana. Ja taiteilijuus, joka annetaan kysymättä miten aiot taiteilijuuttasi toteuttaa.
Kolmas vauvani nukkuu esikoisen kantokopassa, jonka kantokahvaan olen sitonut huivin ja huivin jalkaani. Tätä vauvaa en kadota! Jalkaa heiluttamalla kantokopasta tulee keinu, jossa vauva viihtyy ja käteni on vapaat kirjoittamaan esityskäsikirjoitusta. Sisarukset juoksevat serkkunsa kanssa sisähuvipuistossa, jonka kahvion myyjä huikkaa ohimennessään, että ompa ihanan rento meininki. Ja tyytyväinen vauva.
Jos ei näin olisi, ei seuraavaa esitystä ja käsikirjoitusta tulisi. Kiitos universumi!