Vasempaan hartiaan koskee aina.
Toisella kylellä nukkuessa näen sinut
Selällään taivaan
Niska hartiakipu
Vasempaan hartiaan koskee aina. Toisella kylellä nukkuessa näen sinut Selällään taivaan
0 Comments
Myöhäinen lounas
Matkailija on tehnyt huoneistossaan monen tunnin kirjoitusrupeaman päivän kuumimpaan aikaan. Ennen päivän patikointiaan, hän päättää syödä aurinkoisella parvekkeella jotain suolaista. Lähikaupasta ostamansa oliivit, palanen kovaa suolaista lampaanmaitojuustoa ja kuin omassa pihassaan kasvattamat auringon kypsyttämät pikku tomaatit olisivat kevyt lounas, jonka unohti syödä oikeaan aikaan. Ei hän nälässä ollut. Kirjoittamisen välissä pitämillään pikku tauoilla hän oli syönyt huoneiston omistajan maatilalta tuomia persikoita, appelsiineja, aprikooseja ja nektareita. Matkailija kokoaa leipälautaselle myöhäisen lounaansa, kaataa lasillisen kylmää Retsinaa. Ottaa kirjan ja lautasen, ja menee parvekkeelle. On todella kuuma. Hän istahtaa siniselle parveketuolille, jonka alumiinikehikko polttelee reisiä. Syö ensimmäisen oliivin ja on vähän enemmän onnellinen kuin ennen. Nostaa jalat kaiteen reunalle, varoo polttamasta jalkojaan auringossa kuumenneeseen kaiteeseen. Katsoo maisemaa ja ottaa pikku tomaatin, jonka laittaa kokonaisena suuhun. Tunkee tomaatin seuraksi juuston palan ja pureskelee tyytyväisenä suu täynnä auringon makeutta ja meren suolaa. Huomaa, että unohti kirjan lukemisen kokonaan, vaikka Stonerin tarina on jännittävässä käännekohdassa. Hän keskittyy syömiseen, ihailee maisemaa, syö vähän lisää ja käy hakemassa sisältä puhelimen, jotta voi ikuistaa tämän matkan parhaimman lounaan ja maiseman, jossa siitä nauttii. Vetäisee oven kiinni, ottaa kuvan ja siirtää tuolin lähemmäs seinää, jossa on vähän varjoa. Siinä on parempi lukea. Katsoo puhelimesta kelloa ja miettii, onko laittanut aurinkorasvaa ja voisiko kymmenen minuuttia olla ilman. Avaimen on kiinnittänyt huiviinsa, sitä nyt ei ainakaan nousisi ottamaan oven kahvasta. Huivi on tyttären. Matkailija tuntee ikävän läikähdyksen. Retsina jäi keittiön pöydälle, matkailija huomaa. Nousee ylös ja tönäisee ovea. Ja toisen kerran. Ompa se nyt tiukassa. Kolmannen kerran tönäistessään tajuaa, että ovi on mennyt lukkoon ja avain on sisällä. Laitoinko aurinkorasvaa, matkailija miettii ja ottaa puhelimen ja laittaa tekstiviestin huoneiston omistajalle. Hän on töissä ja lupaa tulla heti kun pääsee. Matkailijalla on trikoohame, puuvillapaita, kirja ja aurinkolasit. Naapurit ovat kotona, kai sinne voi mennä auringolta suojaan jos oven avaaminen kestää liian kauan. Matkailija nostaa puuvillapaitaansa, että pitkien, kylmien ja pimeiden talvien kärsimä maha saisi osansa auringosta. Hiki kirveltää silmiä. Matkailija nostaa puuvillapaidan helman niin ylös, että kumartumatta ylettää pyyhkiä hikeä. -Hello! Huoneiston omistaja kiipeää portaita pitkin parvekkeelle, matkailija laskee paidan ja pahoittelee tapahtunutta. - Ei mitään ongelmaa, huoneiston omistaja vakuuttaa ja työntää avaimen oveen. Ovi ei aukea. Eikä toisellakaan avaimella. Hän kaivaa luottokortit esiin ja koittaa saada niillä ovikielen aukeamaan. - Väärät avaimet. Käyn kotoa toiset. Tulen kohta takaisin. Matkailija jää lukemaan kirjaa. Kuluu alle vartti, kun ovi aukeaa sisäpuolelta. - Kaikki hyvin, hän on setäni. Vara-avain on vanhempieni luona, lähdin aamulla heidän luotaan ilman avaimia ja soitin sedälleni, että kiipeää toisella puolella olevan parvekkeen ikkunan kautta huoneistoon avaamaan oven. Ei matkailija ollut edes huomannut toista parveketta. - Voitko sanoa sedällesi, ettei kiipeä ikkunasta tänne yöllä? Kyllä hän voi kylään tulla, mutta koputtaen ja etuovesta. Kumpikaan kuulijoista ei edes naurahda vitsille. Ehkä on liian kuuma. Huoneiston omistaja lähtee töihin. Loppuviikoksi on luvattu kolmeakymmentäseitsemää astetta lämmintä ja puutarhakasvit pitää kastella vielä tänään. Matkailija menee sisälle viileään. Hän aloittaa jutun ja miettii otsikkoa. Ovi. Ovi kertoo ovista, miten värikkäitä ovia on matkallansa nähnyt ja siitä, kun yksi ovista meni kiinni. Deletoi tekstit, poistaa ovi tautologian ja nimeää jutun Myöhäiseksi lounaaksi. Matkailijaa huvittaa kirjoituksen tyyli, joka tuntuu itselleen vieraalta. Muistelee muutamia kirjalijatapaamisia, joissa on saanut ehdotuksen lukijalta kirjoittaa elämästään. Tällaistako se olisi? Reilu tunti ja viisikymmentä minuuttia
Ja sitten matkalaiselle tuli yhtä-äkkiä hirveä kiire. Kukaan ei vielä tiennyt minne, mutta lautta oli juuri lähdössä paikkaan, joka kuulosti tutulta ja vei mantereen puolelle. Lyhyen lauttamatkan jälkeen matkalainen pysähtyy satamakadulle, etsii internetistä informaatiota, jota hän ja hänen paikallinen ystävättärensä on etsinyt jo kaksi päivää kummankaan löytämättä matkareittiä ja aikatauluja meren rannalla olevaan pikkukaupunkiin, jossa he ovat sopineet tapaavansa. On kuuma. Ihmisiä juoksee numerolaput rinnassa ohi. Matkalainen hymyilee katukahvilassa olevalle naiselle ja kysyy voisiko hän auttaa, pitäisi päästä pieneen merenrantakaupunkiin, mutta aikataulua ei löydy internetistä. Mies, joka oli saanut kilpailusta pronssimitalin, sanoo, että aikataulu on bussipysäkillä. - I will help you, sanoo nainen, jonka kaltaisia matkalainen on tavannut matkalla monta. Naisia, jotka neuvoo, auttaa, vie eteenpäin silloin, kun ei ole karttaa, kenttää tai puhelimessa akkua. Ystävällinen nainen kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla viereisen kylän nimen ja sieltä lähtevä bussin lähtöajan matkalaisen raamatulta näyttävään muistikirjaan ja sanoo, että matka viereiseen kylään kestää 10 minuuttia. - You must hurry, sanoo ystävällinen nainen. - Nooooou, I don´t like to hurry, vastaa matkalainen edelleen hymyillen ja kiittää kultaista auttajaansa. Matkalaisella on vessahätä. -You have to, only now, it´s only buss today. Take taxi, it´s about 10 euros, go go! Aamulla pestyt sandaalit vinkuvat kävellessä kantapäistä kuin koiran purulelu. - 20 euros? No no no. I pay you 10. - Taxi meter. Taxi meter. - Aha, selvä, okei. 13 euros? - No no, taxi meter, taxi meter. 19-20 euros. Matkalainen huokaa, näyttää taksikuskille bussin lähtöajan ja paikan raamatun näköisestä paksusta muistikirjasesta - Mä tuun kyytiin, ja nostaa itse laukun takapaksiin. Taksikuski ärähtää, ei vihaisesti, vaan pikemmin korahtaa, kuin vähän ylipainoinen, kuorsaava mies istuutuessaan autoon mieluisalle matkalle lähtiessä, leukaa alaspäin painaen päästää äännähdyksen, joka ei ole korahdus, niin kuin olisi kyllästynyt tai hermostunut, tai kuolemassa, jos siitä nyt mitään korahdusta edes kuuluu, vaan korahtaen kuten koira. Koira, joka murahtaa saadessaan vielä ylimääräisen luun, ikään kuin jälkiruuaksi, jota ei oikeastaan jaksaisi edes syödä, vaikka herkullista onkin, koira, joka laskee luun hampaistaan maahan ja rojahtaa ei. Ei koirat rojahda. Mies rojahtaa. Istumaan. Mutta eihän auton penkkiin voi rojahtaa. Tai hetkinen, kylläpä voi. Sinne rojahdetaan istumaan sivuttain, suhteessa ajoasentoon, 30 senttiä vapaata pudotusta, tai puoli metriä, riippuu mahan paksuudesta. Uudessa autossa rojahdus pitää suunnitella, erityisesti se, mistä kohtaa ovea ottaa kiinni niin ettei vetäise rojahtaessaan ovea vasempaan polveen. Postiautossa oikeaan. Ja Englannissa. Siellä on vasemmanpuoleinen liikenne, kuten myös Thaimaassa. Voi ottaa kiinni yhtäaikaa ovesta ja hantuukista, jota käytetään rojahduksen vastakohtaisessa tapahtumassa, ähellyksessä. Taksikuskin päästämä äännähdys muistutti ennemmin kuitenkin murahdusta. Tyytyväisen, kylläisen koiran murahdusta. Koira laskeutuu maahan luu hampaissaan, laskee luun ympärilleen vilkuilematta ja nyt! Nyt kuuluu se ääni, jonka taksikuski päästi! Koira vilkaisee ympärilleen, nuolaisee luuta, jota ainakaan taksikuski ei vie eikä hikinen matkalainen nappaa, luuta, joka on isohkon koiran iki oma luu. Nyt! Taas! Se ääni! Kurkunpää kiinni tuotettu ääni, murahduksen ja äänellisen uloshengityksen välimuoto, huokauksen ja murahduksen kummallinen sekoitus. Taksikuski painelee nappuloita. Ja sitten odotetaan. On kolmekymmentä astetta lämmintä ja odotetaan. Taksin ikkunat on kiinni. Matkalainen ei katso kelloa. Hengittää toooooodella syvään sisään nenän kautta, pidättää hetken ja antaa keuhkojen tyhjentyä, tyhjemmäksi kuin yleensä. Nyt odotetaan. Kuski painelee uudestaan nappuloita. Mittarin valotaulussa lukee kahdella isolla kirjaimella EE. Kuski ei käynnistä autoa. Painelee mittarin nappuloita. Odottaa. Hakkaa rattia, nostaa kädet ilmaan ja huutaa. - Mathothosthlathiethasmarialothothtosjethuth! Laittaa virrat autoon päälle ja avaa ikkunat. Painelee nappeja uudestaan. Odottaa. Painaa nappeja. Taksikuski hakkaa rattia. Huokaa. - Can´t go. Jeththuthlathiethaskothiesthoskthiethusmuththos! - I agree, matkalainen vastaa, mutta ei tunnusta sadatelleensa. Ainakaan ääneen. Alle kymmenen minuuttia aikaa ehtiä bussiin. - My bus leaves soon. I pay you 20 euros, please let´s go. Hurry, please, matkalainen sanoo. Taksikuski on hiljaa hetken. Ei käynnistä autoa. - My boss very angry, sanoo taksikuski aika hiljaisella äänellä. Sitten he lähtivät. Todella lähtivät. Moottori ulvahtaen. Ohittivat ennen ensimmäistä risteystä yhden poliisiauton ja kuuden minuutin matkalla kaikki ne, jotka eivät olleet mutkan kohdalla. Taksi kurvaili niin että tuntui, oikoi mutkat, tööttäili ja ajoi aivan liian kovaa, mutta tilanteeseen nähden juuri oikein. Matkan aikana käytiin keskustelu Suomen säästä, Kreikan helteestä, ihasteltiin molempien kotimaiden kauneutta ja ihmisiä. Matkailija kehottaa taksikuskia sanomaan vihaiselle pomolle terveisiä, että taksikuski on hyvä mies ja hän pelasti onnettoman matkalaisen, että tämä ennättää päivän ainoaan bussiin ja tapaamaan rakasta ystävätärtään. - Or I was going to airport. You saved my trip. Thank you. - Fak the taxi meter. Perille saavutaan pari minuuttia ennen bussin lähtöä. On riittävästi aikaa ostaa kioskista lippu, asetella matkatavarat bussin tavaratilaan ja pyytää bussia odottaman kun ihan nopeasti matkalainen kipaisee vessassa. On riittävästi aikaa saada selville, että bussi ei ihan justiinsa mene sinne, minne matkalainen on menossa, mutta lähelle. Muutaman kilometrin päähän. - Can you call someone to get you? kysyy bussikuski. Matkalainen hymyilee ja sanoo kävelevänsä, jos matka on alle 5 kilometriä, näyttää peukkua, - Or I can hitch hike. - No no no, matkaa ei voi kävellä. Tietä pitkin ei voi kävellä, koska siinä ei ole tilaa. Bussi lähtee matkaan. Todellakaan tietä ei ole suunniteltu kävelijöille, tuskin edes bussin ja henkilöauton kohtaamiseen. Matkailija hymyilee ja ajattelee mielissään, että nyt seuraa matkan seikkailuosuus. Puolitoista tuntia aika miettiä mitä tehdä. Seikkailu on kivaa niin kauan kun on kartta joko puhelimessa tai paperilla ja puhelin, jossa on virtaa ja verkkoyhteydet toimii. Nyt ei ollut. Ei paperikarttaa, puhelimesta akku vähissä ja verkko on huono. Liftaaminen alkaa tuntua sittenkin huonolta vaihtoehdolta. Kaikki voisi mennä ihan hyvin, mutta ei oikein viitsisi riskeerata. - AirBnB, hän keksii. Matkailija lähettää halvimman majapaikan tarjoajalle viestin, jossa kysyy miten pääsee asunnolle pysäkiltä. Majapaikan omistaja vastaa heti ja lupaa tulla hakemaan. - Tämähän meni helposti, ajattelee matkailija itsekseen, tyytyväisenä nokkeluuteensa. Matkailija yrittää varata sovelluksen kautta majapaikkaa, mutta verkko ei toimi. Hän hermostuu vähän, koska haluaisi hoitaa heti varauksen kuntoon. Matkailija yrittää katsoa sijaintiaan, mutta puhelin ei jaksa ladata karttaohjelmaa. Bussi pysähtyy ja kuski vinkkaa matkailijalle merkiksi, että tämä on hänen pysäkkinsä. Matkailija poistuu takaovesta, ottaa matkatavaransa aukinaisesta tavarasäiliöstä, jonka sulkeutuessa bussi jatkaa matkaansa. - Tä? Matkailija asettaa kantamuksensa keskellä tien risteystä olevaa puuta ja toteaa, että ei todellakaan ole pysäkillä, ainakaan sellaisella, jonka voisi pysäkiksi tunnistaa. Muistaa sitten ehdottaneensa kuskille, että tämähän voisi viedä hänet lähemmäksi matkailijan päämäärää, meren rannalla olevaa pikkukaupunkia, ei ihan vaikka perille saakka. Matkailija ottaa puhelimen ja näpyttelee viestiä majapaikan omistajalle. Viesti ei ehdi lähteä. Loppuu akku. Njet problem, only katastrov
- Kyllä ne lapset pitäisi hoitaa, jos niitä kerta on hankkinut. Näin minulle sanottiin Kesportissa yhdeksän vuotta sitten, kun hädissäni kyselin vauvan kantokopan perään, jonka olin kadottanut vaaterekkien sekaan. Vauva löytyi, minä katosin. Suksien sijaan toin urheilukaupasta kotiin pahan mielen, raskauskilot sulatin hiihtämisen sijaan riutumalla. Syyllisyyden marinoin äitiyden äreässä liemessä, jolla valelin huonoa omaatuntoani. Pysyin monta viikkoa kotona, jossa aina petaamattoman perhepedin sai nähdä vain lähisukulaiset ja ystävät, jotka toivat itsetekemäänsä ruokaa pakkaseen annosrasioihin pakattuna. Olin vakuuttunut siitä, että on tapahtunut universumin suurin erehdys. Taiteilijaperheeseen oli syntynyt vauva, jonka äiti kadottaa heti, kun poistuu kotoa. Minulle olisi pitänyt antaa uudet lapaset. Haloo universumi, lapaset, ei vauvaa! Tai leivänpaahdin. Leivän voi syödä paahtamatta, jos sattuu paahdin katoamaan ja kummitäti neuloo uudet lapaset kadonneiden tilalle, ei enää kirjoneulotut, mutta kirjavat kuitenkin. Kysyin itseltäni miten tulisin ikinä selviämään toisesta lapsesta, joka syntyi puolentoista vuoden päästä. Miten jatkan työtä, joka on elämäntapa, identiteetti, pakopaikka, palkinto ja tarkoitus? Miten selitän kanssaeläjille, että on asioita, joita ei valita? Niin kuin lapset. Ne saadaan lahjana. Ja taiteilijuus, joka annetaan kysymättä miten aiot taiteilijuuttasi toteuttaa. Kolmas vauvani nukkuu esikoisen kantokopassa, jonka kantokahvaan olen sitonut huivin ja huivin jalkaani. Tätä vauvaa en kadota! Jalkaa heiluttamalla kantokopasta tulee keinu, jossa vauva viihtyy ja käteni on vapaat kirjoittamaan esityskäsikirjoitusta. Sisarukset juoksevat serkkunsa kanssa sisähuvipuistossa, jonka kahvion myyjä huikkaa ohimennessään, että ompa ihanan rento meininki. Ja tyytyväinen vauva. Jos ei näin olisi, ei seuraavaa esitystä ja käsikirjoitusta tulisi. Kiitos universumi! Minä tarvitsen tyhjän viivan
- Mitä sinä tarvitset, minulta kysytään. Vastaus on tyhjä viiva. Viivan alla ei ole mitään, sen yläpuolella tähdet ja välissä ruumis. Ruumiiseen minä luotan. Tähdet näyttävät tien. Lankalauantaina Jeesusta ei ole
Lankalauantai. Päivä, jolloin Jeesusta ei ole. Mutta on viisitoista sukulaista ja lemmikkilammas ja sen takajalka, jonka ui luuliemessä särejuuresten kanssa ja etujalka, joka on imeytetty inkivääriin, sipuliin, valkosipuliin, chileihin, kaneliin, jeeraan, paprikaan, korianteriin, kardemummaan, muskottiin ja neilikkaan, heinäsuolaa on riittävästi ja kiitollisuus ja ylähyllyn viiniä, joka ei enää illalla maistu niin hyvältä kun siltä puuttuu seura, joka leikkaa paksuja viipaleita shampanjajuustoa, luostarin olutjuustoa, maturea, paikallistuottajan homejuustoa ja lapsille ohuita goudaviipaleita makealle pääsiäislimpulle ja jalapenoleivälle, jonka polte viipyi suussa vain hetken ja parmesaanileivälle, joka tuoksuu pullalta ja sitruunalta ja siemenleivälle, jota yksi ei syö, tutut tavat ja liikakilot ja jutut politiikasta ja karhunjäljistä, mummojen naururypyt, kolmivuotiaan lauluesitys ja yllättävän hyvää kymppimämmiä kermalla ja pikkuleipiä ja karpalopashaa, mantelipashaa ja sitä perinteistä, jossa on vain voita, kananmunia ja sokeria ja salaattia paprikoilla, tuoreella ananaksella ja tomaateilla ja hunajameloneilla, jotka pienin kaivaa salaattikulhosta ja ukki, joka kumartaa ja huikkaa lähtiessään kiitosta paljon kiitos ja kolahtanut pää ja eno, joka syö vain pienen palan rahkapiirakkaa ja nukkuu hetken istualleen kun puhutaan vaietuista aiheista ja annetaan tunnustusta sosiaalidemokraattiselle aatteelle ja joululta jääneet koristeet, hermokipu ja unohtunut siivous ja vain tämä päivä johon mahtuu liukeneminen omiin oloihin ja väkevä kahvi eikä kukaan taaskaan muista laittaa sokeria pöytään ja neuvoja sisko ja sen tietäjä sisko ja ilman numeroa tehdyt sirkustemppuilut ja toinen ukki, joka kertoo isolla äänellä satuja, sadun kukosta, joka ei pelkää mitään eikä mekäään, koska meillä on tämä päivä, nämä sukulaistet ja päivä, jolloin Jeesusta ei ole ja ilta, jolloin pääsiäisvalkeille kävellessä lapsi sanoo ettei voi mennä eteenpäin jos on maata niskassa ja minä kannan häntä olkapäillä, tulevaisuuttani päivänä, jolloin Jeesusta ei ole. Runo siitä, kun yksinäisyys loppuu
Järven vesi nousee ja toivottaa maan tervetulleeksi kuningas lähestyy temppeliään vesi nousee maa kumartaa kuningas on tullut Et ole enää yksin Yks laps
Mulla on yks laps. Sitä on ollu hirveen vaikee saada pukemaan aamusin vaatteet päälle. Oon tapellu ulkohousujen pukemisesta kaks vuotta putkeen. Kaverit anto neuvoja. - Kokeile tarrakalenteria, johon kerätään tarroja aina, kun aamulähdöt on sujunut hyvin. Kun tarroja on viisi, lapsi saa palkinnon. Parin viikon jälkeen ainakin meillä rupes aamut sujumaan todella hyvin. Meillä ei. Kuukauden jälkeen lapsella loppu motivaatio ja mulla rahat. Sit mä kielsin siltä ketsupin syönnin siihen saakka, että laps ryhtyis aamusin pukemaan. Se lopetti syömisen, koska oli tottunu laittamaan ketsuppia joka paikkaan. Seuraavaks mä lopetin käskemisen, uhkailun, maanittelun ja lahjonnan. Joko kannoin sen puolipukeissa autoon ja päiväkodin ammattilaiset hoiti homman, tai sit mä puin lapsen sen nukkuessa. Mutta näistä se sai hirveet raivarit, enkä mä saanu aamulla edes mennä sen huoneeseen. Jos mulla olis ollu itseäni viisaampi mies, olisin siirtänyt ongelman sen hoidettavaksi, mutta mies oli siinä vaiheessa asentanu sata metriä kaapelia teollisuushalliin, kun meillä soi herätyskello. Kokeiltiin sitäkin, että laps valitsi illalla valmiiks vaatteet aamua varten. Ongelma tuli siitä, että aamulla se haluskin laittaa eri vaatteet. - Minä haluan oravapaidan. Oravapaidan. Tietysti oravapaita oli just sillon pesussa. - Käviskö leppäkerttupaita? Kysyin suloisimmalla äänelläni. - Joo. Leppäkerttupaita oli tarhan varavaatekassissa. Sit me lähettiin laps huutaen päiväkotiin väärät vaatteet päällä. - Entäs jos sä näyttäisit lapselle suuttumuksesi, että hän huomaisi, miten hänen käytöksensä vaikuttaa sinuun. Kokeilin sitäkin. Raivosin kerran takas, puin samalla ja pistin rappukäytävään oottamaan, että saan itelleni vaatteet päälle. Huutamisesta se meni ihan lukkoon, kieltäyty seuraavana päivänä pukemisesta vielä kovemmin, repi ja riuhto. En mä voi sitä väkisin pukee. Ihme, ettei meistä oo tehty lastensuojeluilmotusta. Yhtenä päivänä oltiin menossa päiväkodin myyjäisiin, jonne olin leiponu 150 karjalanpiirakkaa, kaks pellillistä mustikkapiirakkaa, siemennäkkäriä ja keitelly kaheksan litraa puolukkaglögiä. Laps ei ollu pukenu, vaikka olin jo monesti pyytäny. Laitoin Pikku Kakkosen päälle ja sanoin, että ei mitään kiirettä, saat pukea kaikessa rauhassa. Puoleen tuntiin ei ollu mitään tapahtunu, ja kävin sanomassa uudestaan, että nyt kannattaa pukea, ei ole kiire, mutta alota nyt. Sitten vartti ennen varsinaista lähtöaikaa sanoin lempeästi, että äiti lähtee nyt, tuletko mukaan. Ehdit vieläkin pukea rauhassa, mutta äiti ei jää tappelemaan sun kanssa. Äiti ei tykkää tappelusta. Sitten se tuli se viimenen viisminuuttinen ennen lähtöö. Olin vieny leipomukset jo autoon ja aattelin vielä juua kahvit ennen lähtöö. Mä sanoin niin topakasti kun osasin. - Nyt jos et ole viidessä minuutissa pukenut, niin äiti lähtee ja sä jäät tänne. Sit mä lähin. Otin Toyotan, ajoin Pieksämäelle ja ostin junalipun Helsinkiin ja kaks siideriä. Soitin miehelle että laps on kotona. - Mee sen luo. Helsingistä jatkoin Tallinnaan. Myin myyjäisleipomukset ja puolukkäglögit ylihintaan humalaisille turisteille. Ostin junalipun Berliiniin Latvian, Liettuan ja Puolan läpi. Berliinissä asuin hippikommuunissa ja opettelin kontakti-improvisaatiota ja rummutusta. Berliinistä liftasin Barcelonaan, josta löysin kivan espanjalaisen poikaystävän. Kyllästyin sen sukulaisiin ja lensin Pietariin, jossa myin viikon itteeni, kun oli rahat lopussa. Menin datsalle opettelemaan hapankaalin tekemistä, kun olin siitä haaveillu jo viis vuotta. Palasin kotiin, mutta ei mun mies ja laps ollu siellä. Niitten sijaan siellä asu hirmu kivoja ulkomaalaisia. -Is it okey, if I live with you guys? Kysyin sen jälkeen kun olin kertonut, että tää on mun entinen koti. - Welcome! Välittömästi ne laitto musiikin soimaan ja porukka alko kokkaamaan. Aloin olemaan yhen Niken kanssa. Se harrasti joogaa. Sai mutkin houkuteltua mukaan. Joogassa pää tyhjennetään ja annetaan tilaa luovuudelle ja uusille ajatuksille. Kerran joogassa mulle tuli sellanen ajatus, että nyt mä lähen. Ja sit lähin. Ja tulin tänne. Nyt mä oon tässä. Ja tässä on mun tyttö. Myöhästymisen anatomia 1.
Kymmenen minuuttia aikaa Ehdin lukemaan paikallislehden, keittämään ja juomaan ison kupillisen teetä Kymmenen minuuttia aikaa Juoksen kaksi kilometriä, hölkkäämään en ehdi Kymmenen minuuttia aikaa Kymmenen minuuttia aikaa tyhjentää pesukone, juoda jäähtynyt tee, viedä pyykit ja sitten olen taas myöhässä. Satu Pikku-Tildasta
Olipa kerran pieni tyttö, jonka nimi oli Pikku-Tilda. Pikku-Tildan isä ja äiti olivat hukkuneet talviverkoilla avantoon kolme talvea sitten. Pikku-Tilda oli silloin kaksitoista vuotias ja osasi huolehtia itsestään. Hän osasi keittää ruispuuroa, perunoita ja mehua ja kasvattaa salaatinlehtiä. Kesäksi Pikku-Tilda sai Kuttu-Jussilta vuohen, joka antoi paljon ravitsevaa maitoa. Pikku-Tilda antoi vuohelle nimeksi Mai. Herukoiden kypsyttyä Pikku-Tilda keitti niistä mehua ja upotti Main vinttikaivoon ja uskoi vihdoin, etteivät isä ja äiti tule rukoilemalla takaisin, kun ei Maikaan tullut. Sitten Pikku-Tilda keitti Main päästä hyvää sylttyä, sorkista makoisaa rokkaa, ompeli nahasta uudet kengät, jotka myi Kuttu-Jussin tytölle ja lauloi itselleen uuden elämän. |
AuthorTeatterintekijä ja kirjoittaja, joka ei lähde kotoaan ilman termospullollista teetä. Archives
December 2019
Categories |